Unto Parvilahti

Unto Ilmari Parvilahti (vuoteen 1944 Boman; 28. syyskuuta 1907 Maaria – 27. lokakuuta 1970 Málaga, Espanja) oli suomalainen valokuvaaja ja liikemies, joka toimi vuosina 1941–1944 vapaaehtoisen suomalaisen SS-pataljoonan yhteystoimiston päällikkönä Berliinissä ja jouduttuaan 1945 niin sanottuna Leinon vankina luovutetuksi Neuvostoliittoon vietti useita vuosia Stalinin vankileireillä. Hänet muistetaan parhaiten Suomeen palattuaan kirjoittamastaan muistelmakirjasta Berijan tarhat (1957), jossa hän kuvasi Neuvostoliiton vankileirioloja omien kokemustensa pohjalta.

Varsinkin Parvilahden sota-aikaisesta toiminnasta on ollut liikkeellä paljon ristiriitaisia tietoja. Hän oli kansallissosialismin innokas kannattaja ja monissa kuvauksissa hänen on väitetty työskennelleen sopimattomalla tavalla saksalaisten hyväksi. Parvilahti itse kiisti muistelmateoksissaan häneen kohdistetut syytökset ja väitti olleensa perättömien ilmiantojen uhri.

Nuoruus

Unto Bomanin vanhemmat olivat muurari August Boman ja Augusta Elina Träskman (ent. Rangell). Hän oli nuorin neljästä lapsesta. Isä oli tiettävästi entinen punakaartilainen, jota pidettiin 1920-luvulla kommunistina. Boman lähti kotoa pian kansakoulun suoritettuaan ja muutti vuonna 1924 Turusta Helsinkiin, jossa hän oli aluksi sekalaisissa tilapäistöissä, mutta suuntautui vähitellen valokuva-alalle. Oma valokuvausliike Tampereella meni vuonna 1926 pian konkurssiin ja hävitti perheen säästöt. Asevelvollisuutensa Boman suoritti Suomen sotasataman hankintatoimistossa ja kotiutui ylimatruusina. Hän tiettävästi osallistui Mäntsälän kapinaan vuonna 1932.

Boman työskenteli 1933–1934 Suomen ilmavoimien valokuvaajana Sortavalassa, mutta hän erosi vuoden kuluttua omasta pyynnöstään ilmeisesti epäiltynä sotilasvakoilusta. Etsivän Keskuspoliisin (EK) epäilyt perustuivat kuitenkin hatariin aihetodisteisiin, eikä niiden tueksi ole myöhemminkään löytynyt kunnollista näyttöä. EK (sittemmin Valpo) tarkkaili Bomania tiiviisti 1930-luvun alkupuolelta alkaen ja epäili häntä alkuun punaiseksi isänsä taustan vuoksi. Todellisuudessa Boman oli jo tuolloin ollut mukana ”kalstalaisten” kansallissosialististen järjestöjen toiminnassa. Oman kertomansa mukaan hän erosi ilmavoimista, koska kommunistin poikana hänelle ei haluttu antaa ylennystä sotilasvirkailijaksi.

Boman siirtyi ilmavalokuvaajaksi Veljekset Karhumäki -yrityksen palvelukseen, josta puolestaan joutui lähtemään syksyllä 1936, EK:n tiedottajan mukaan kavalluksen ja muiden epämääräisten puuhiensa vuoksi. Hän ei saanut hakemaansa työtä Maanmittaushallituksen valokuvausosastolta ja työskenteli 1930-luvun lopulla Instrumentariumin kauppaedustajana sekä optikkoliike Prisman kirjanpitäjänä. Talvisodassa Boman palveli Lentolaivue 36:ssa. Välirauhan aikana hän toimi Valpon urkkijana äärivasemmiston suuntaan. Optikkoliike Prisman omistaja Gunnar Sundman kertoi myöhemmin hänen ja Bomanin liittyneen päämajan valvontaosaston pyynnöstä heinäkuussa 1940 väärillä nimillä Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan. Boman osallistui myös lokakuussa 1940 ruotsinkielisen kansallissosialistisen järjestön Samfundet Folkgemenskapin perustavaan kokoukseen, ja hänet valittiin sen johtokunnan varajäseneksi. Järjestön sihteeri ja avainhenkilö oli hänen ystävänsä, jääkäriluutnantti ja merkittävä suomalainen kansallissosialisti Gunnar Lindqvist.

SS-ura

Boman liittyi keväällä 1941 suomalaiseen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonaan eli niin sanottuun panttipataljoonaan. Lindqvist värväsi hänet. Muistelmissaan Boman kertoi kuulleensa vapaaehtoisten värväyksestä maaliskuussa 1941 Samfundet Folkgemenskapin kokouksessa ja olleensa heti innokas lähtemään. Boman oli 33-vuotiaana vanhimpia suomalaisista SS-vapaaehtoisista. Hänen värväystään ei estänyt sekään, että sotilaskortin mukaan hänelle oli vuonna 1927 ehdotettu vapautusta asepalveluksesta vasemman nilkan luumädän vuoksi. Hän kuului neljäänsataan niin sanottuun ”divisioonan mieheen”, jotka aiemman sotakokemuksensa vuoksi sijoitettiin pieninä ryhminä Wiking-divisioonaan jo kesän 1941 hyökkäysvaiheessa, jolloin pääosa suomalaisvapaaehtoisista oli vielä koulutuksessa.

Boman ehti osallistua Saksan itärintaman taisteluihin Ukrainassa, mutta jo 25. heinäkuuta 1941 hänet lähetettiin yhdysupseeri Ensio Pihkalan aloitteesta Berliiniin hoitamaan suomalaisten vapaaehtoisten asioita, ennen kaikkea postiyhteyksiä Suomeen. Hieman ennen siirron toteutumista Boman oli haavoittunut kranaatinsirpaleesta nilkkaan Smelan ja Dnepropetrovskin välillä palvellessaan tiedustelujoukkueessa. Haavoittuminen ei kuitenkaan liene ollut siirron pääsyy. Joku, ilmeisesti Valpo oli noihin aikoihin ilmoittanut saksalaisille Bomanin tulleen maahan ”vaarallisissa aikeissa”. Tutkija Mauno Jokipii on arvellut, että Pihkala siirsi tämän jälkeen Bomanin pois rintamalta hänen oman turvallisuutensa vuoksi. Tutkija Erkki Vettenniemi on toisaalta huomauttanut, etteivät saksalaiset olisi päästäneet Bomania Berliiniin, jos olisivat pitäneet häntä epäluotettavana. Boman sai haavoittumista edeltäneistä sotilasansioistaan toisen luokan rautaristin, joka tosin luovutettiin hänelle vasta kesällä 1944. Myöhemmin hän kieltäytyi useasti mahdollisuudesta palata rintamalle.

Bomanin ympärille Berliinissä syntyi suomalaisen SS-pataljoonan yhdystoimisto. Saksalaisten tunnustaman yhdystoimiston (saks. Verbindungstelle des Finnischen Freiwilligen-bataillons der Waffen-SS) kautta suomalaiset pystyivät vaikuttamaan vapaaehtoisten asioihin Suomen Saksassa toimineiden sotilasasiamiesten, eversti Walter Hornin ja komentajakapteeni Hakon Grönholmin sekä diplomaattikanavien kautta. Boman hoiti muun muassa suomalaisten vapaaehtoisten postinjakelua sekä loma- ja viihdytysasioita tittelinään Verbindugsführer der Waffen-SS zur Finnischen Gesandschaft. Hänellä oli huonot suhteet Suomen yhteysupseerina Saksan päämajassa toimineeseen kenraali Paavo Talvelaan. Boman pilkkasi Talvelaa muun muassa tämän vapaamuurariudesta, Talvela taas piti Bomania arvostelukyvyttämänä pötypuheiden levittäjänä. Boman sai marraskuussa 1942 SS:ssä vänrikkiä vastaavan untersturmführerin arvon, vaikka Suomen armeijassa hänen sotilasarvonsa oli ollut korkeimmillaan kersantti. Kohoaminen upseeriksi upseerikoulua käymättä oli poikkeuksellista ja sen syynä olivat organisatoriset eivätkä sotilaalliset ansiot.

Vaikka Suomen johto ei halunnut SS-vapaaehtoispataljoonan päätyvän kansallissosialistien haltuun, Boman korosti aatteellista päämäärää työssään ja yritti saada uusien vapaaehtoisten koulutukseen sisällytettyä myös ideologista opetusta. Hänen johtamansa yhdystoimisto oli pääosin äärioikeistolaisia aatteita kannattaneiden henkilöiden käsissä. Pääosa suomalaisista SS-miehistä suhtautui kuitenkin viileästi Bomanin agitaatioon. Tutkija Henrik Ekbergin mukaan Bomanilla oli mahdollisesti kaikista suomalaisista SS-miehistä voimakkaimmat poliittiset intohimot. Hän osallistui vuonna 1942 pataljoonaan otettujen kahdensadan täydennysmiehen valikointiin sekä kotimaassa toimineen SS-Vapaaehtoistoimikunnan perustavaan kokoukseen, vaikka liioittelikin myöhemmin muistelmissaan osuuttaan jälkimmäisessä. Suomalaisen vapaaehtoispataljoonan yhdystoimisto oli perustettu alkujaan Suomen Berliinin-lähetystön yhteyteen, mutta pitkälti Bomanin vaikutuksesta siitä tuli lopulta SS-Hauptamtin alainen saksalainen virasto.

Suomalaisen SS-pataljoonan miehet tekivät Bomanista useita ilmiantoja Valpolle ja pataljoonaan sijoittamiensa tiedottajien ansiosta Valpo pystyi seuraamaan tänäkin aikana tarkasti hänen toimintaansa. Ilmiantojen perusteella häntä epäiltiin suomalaisten yhteysupseerien Helsinkiin lähettämän kirjeenvaihdon luvattomasta lukemisesta, asiakirjojen vuotamisesta saksalaisille, työskentelystä SS:n tiedustelulle, aseiden salakuljetuksesta ja erilaisiin vallankaappaussuunnitelmiin sotkeutumisesta. Hänen sanottiin myös pyrkineen kokoamaan suomalaisista vapaaehtoisista jonkinlaisen poliittisesti valveutuneen iskuryhmän, joka olisi ollut tarkoitus lähettää Suomeen. Hän osallistui SS-Aseveljet ry:n perustamiseen ja toimi sen ensimmäisenä sihteerinä 1942–1943.

Boman jäi Saksaan vielä kesällä 1943 tapahtuneen suomalaisen pataljoonan kotiuttamisen jälkeenkin hoitamaan suomalaisten haavoittuneiden asioita ja palasi Suomeen vasta 1944. Suomeen paluun jälkeen Boman pidätettiin helmikuussa 1944, kun hänen vastuullaan olleissa SS-vapaaehtoistoimiston tileissä oli havaittu epäselvyyksiä. Hänet vapautettiin maaliskuussa tutkimusten pitkittyessä. Myöhemmin samana keväänä hänet tuomittiin valuuttakeinottelusta kuuden kuukauden vankeuteen ja maksamaan noin 1,4 miljoonan markan korvaukset valtiolle. Tuomion käsittely ylemmässä oikeusasteessa jäi myöhemmin kesken, kun hänet luovutettiin Neuvostoliittoon. Samaa valuuttajuttua käsitteli myös saksalainen SS-kunniatuomioistuin, mutta sen päätöksestä ei ole tietoa. Boman kävi Berliinissä viimeisen kerran loppukesällä 1944 noutamassa yhdystoimiston arkistot ja hoiti vielä syyskuun 1. päivään saakka suomalaisten SS-miesten asioita Helsingissä. Hän oli yhteydessä Alarich Brossiin, joka pyrki rakentamaan Suomeen salaista tiedusteluorganisaatiota ja myöhemmin saksalaismielistä vastarintaliikettä.

Vankeudessa

Boman kuului niihin kahdeksaan vaarallisen saksalaismielisenä pidettyyn Suomen kansalaiseen, jotka Valpo vangitsi välittömästi Suomen katkaistua suhteensa Saksaan 2. syyskuuta 1944. Hänen nimensä oli ollut listalla ensimmäisenä, ja hänet tavoitettiin heti kotoaan Helsingin Töölöstä. Muut seitsemän vapautettiin jo parin viikon kuluttua kotiarestiin, mutta Boman joutui jäämään toistaiseksi turvasäilöön. Hänen vireillä ollut nimenmuutoksensa Parvilahdeksi toteutui pian vangitsemisen jälkeen syyskuun aikana. Hänen kuulusteluistaan ja kotietsinnästään vastasi äärioikeistolaisena tunnettu etsivä Ari Kauhanen, joka pakeni Suomesta pari viikkoa myöhemmin. Turvasäilöaikanaan Parvilahti muun muassa tarjoutui vielä kerran Valpon agentiksi ja teki eduskunnan oikeusasiamiehelle valituksen vangitsemisestaan ja hänestä sodan aikana tehdystä perättömästä ilmiannosta, mutta mikään näistä ei johtanut tulokseen. Joutuessaan perustelemaan oikeusasiamiehelle turvasäilövankeuden pitkittymistä Valpo ilmoitti pitävänsä Parvilahden syyllisyyttä maanpetokseen ilmeisenä. Aineisto ei kuitenkaan riittänyt syytteiden nostamiseen, sillä eräät todistajat olivat poistuneet Suomesta ja Parvilahti itse kiisti kaiken. Kuulusteluissa hän puolustautui myös vetoamalla SS-miehen uskollisuudenvalaansa, joka velvoitti uskollisuuteen Hitleriä kohtaan.

Sisäministeri Yrjö Leino luovutti edelleen vangittuna olleen Parvilahden huhtikuussa 1945 niin sanottujen Leinon vankien joukossa Liittoutuneiden valvontakomissiolle. Hän oli parinkymmenen luovutetun joukossa poikkeustapaus, sillä useimmat olivat venäläisiä emigrantteja ja vain kaksi syntyperäisiä Suomen kansalaisia. Valvontakomissio siirsi vangit saman tien rajan yli Neuvostoliittoon. Parvilahtea syytettiin vakoilusta Neuvostoliittoa vastaan ja NKVD:n miehet kuulustelivat häntä kevään ja kesän 1945 aikana vuorotellen pahamaineisessa Moskovan Lubjankassa sekä Lefortovon vankilassa, elokuun lopusta alkaen Butyrkin vankilassa. Joulukuussa hänet tuomittiin viideksi vuodeksi vankileirille Neuvostoliiton rikoslain 58 pykälän nojalla. Rikosnimikkeenä oli ”kansainvälisen porvariston auttaminen taistelussa kommunismia vastaan”. Neuvostoviranomaisten epäilyt vakoilusta eivät ilmeisesti olleet aiheettomia, mutta tuomion perusteluissa Parvilahden mahdollisia rikoksia joka tapauksessa liioiteltiin huomattavasti ja hänen väitettiin syyllistyneen murhaan. Viiden vuoden tuomio oli kuitenkin Stalinin aikana itse asiassa suhteellisen lyhyt ja yllätti myös Parvilahden itsensä. Useat muut ”Leinon vangeista” saivat vastaavien syytteiden perusteella pitemmät tuomiot. Lyhyellä tuomiolla on myöhemmin yritetty todistella muuten hataria väitteitä Parvilahden kaksoisagenttiudesta.

Vankeusaikanaan Parvilahti oppi venäjän kielen, tiesi miten käyttäytyä kuulusteluissa ja kykeni sopeutumaan hyvin vankileirioloihin. Tämä kaikki auttoi selviämisessä. Tuomionsa ensimmäiset kaksi vuotta hän vietti Temnikovin pakkotyöleirillä, josta hänet 1947 siirrettiin eristykseen Vladimirin vankilaan. Vankilassa olot olivat leiriä paremmat ja siirto saattoi pelastaa hänen henkensä. Viiden vuoden tuomio tuli suoritetuksi huhtikuussa 1950, mutta Parvilahtea ei päästetty palaamaan Suomeen vaan sen sijaan hänet karkotettiin Siperiaan, Taimyrin niemimaalla keskellä tundraa sijaitsevaan Dudinkaan. Siellä hän työskenteli muun muassa sahatyöläisenä. Stalinin kuolemaa seuranneiden joukkoarmahdusten ansiosta karkotuskin kumottiin kesällä 1954, mutta maasta poistuminen ei järjestynyt heti. Parvilahti vietti syksyn Moskovassa ja Petroskoissa. Hän pääsi lopulta palaamaan Suomeen 12. joulukuuta 1954. Parvilahti ja samassa yhteydessä palannut saksalaissyntyinen Richard Dahm olivat ensimmäiset Leinon vangeista, jotka pääsivät takaisin Suomeen. Yhdeksän muuta palasi seuraavan kahden vuoden aikana.

Kirjailijana

Palattuaan neuvostovankeudesta Parvilahti perusti syksyllä 1955 Lentomainos Oy -nimisen yrityksen, joka toi muun muassa savukirjainmainonnan Suomeen sekä lennätti rahtia ja yleisöä nelipaikkaisella Fairchild-koneella. Samoihin aikoihin hän sai Suomen valtiolta 4,6 miljoonan markan rahallisen korvauksen laittomasta luovutuksestaan seuranneista kärsimyksistä. Hän oli tosin anonut 13 miljoonaa markkaa. Parvilahti kirjoitti kaksi muistelmateosta, joista Berijan tarhat (1957) kuvaa olosuhteita ja tapahtumia hänen vankeusaikanaan Neuvostoliitossa. Terekille ja takaisin (1958) kertoo suomalaisen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonan vaiheista.

Berijan tarhat oli ensimmäisiä Suomessa ilmestyneitä teoksia, jotka toivat Neuvostoliiton toisen maailmansodan jälkeisen vankileirijärjestelmän oloja suuren yleisön tietoon. Teosta on pidetty tuona aikana saatavilla olleeseen tietokirjallisuuteen verrattuna varsin havainnollisena esityksenä Gulag-järjestelmästä. Tosin kirjassa esitetty arvio Stalinin ajan vankileirijärjestelmän mittavuudesta meni nykytiedon valossa yläkanttiin, sillä Parvilahden mukaan vankeja ja karkotettuja olisi ollut yhteensä yli 45 miljoonaa. Teokseen sisältyi myös avoin kannanotto kommunismia vastaan, varoituksia Neuvostoliiton uhasta ja väitteitä juutalaisten hallitsevasta asemasta Neuvostoliitossa. Kirjan ilmestyttyä Parvilahdesta tuli kysytty esitelmöitsijä muun muassa kokoomuspuolueen ja sotaveteraanien tilaisuuksissa. Kirja käännettiin 1958 ruotsiksi, 1959 englanniksi, 1960 saksaksi ja 1961 espanjaksi. Suomessa siitä otettiin 11 painosta, kunnes presidentti Urho Kekkonen sopi 1959 Otavan johdon kanssa, ettei uusia painoksia poliittisista syistä enää julkaistaisi. Kekkonen pelkäsi Parvilahden harjoittaman ”mielipiteenmuokkauksen” vahingoittavan Suomen ulkopolitiikkaa ja paheksui henkilökohtaisesti myös sitä, että teoksessaan Parvilahti oli väittänyt hänen ja silloisen pääministeri J. K. Paasikiven tienneen etukäteen Leinon vankien luovutuksesta valvontakomissiolle.

Berijan tarhat ilmestyi Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmakirjojen tavoin Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa Stalinin kuoltua seuranneen lyhyen suojasäävaiheen aikana. Ulkoministeri Väinö Leskinen arvioi vuonna 1971, että nämä teokset olivat pohjustaneet syksyllä 1958 syntynyttä yöpakkaskriisiä, jonka jälkeen ilmapiiri muuttui Suomessa uudelleen epäsuotuisaksi Neuvostoliittoa arvostelevan kirjallisuuden julkaisemiselle. Terekille ja takaisin puolestaan kokosi tutkija André Swanströmin sanoin ”suomalaisen SS-myytin perusainekset” korostaessaan suomalaisten SS-vapaaehtoisten epäpoliittisuutta, isänmaallisuutta ja asemaa valiojoukkona.

Parvilahden terveys oli kärsinyt vankileirivuosina ja valtion korvauksista sekä kirjoistaan saamiensa tulojen turvin hän lopetti työskentelyn Suomessa ja muutti 1961 Espanjaan. Suojelupoliisi seurasi edelleen hänen puuhiaan, mutta ei löytänyt sodan jälkeiseltä ajalta huomautettavaa. Parvilahti ei myöhempinäkään vuosinaan juuri tinkinyt sodan aikaisesta aatemaailmastaan. Hän kuoli Espanjassa vuonna 1970 ja hänet on haudattu sinne.

Parvilahti oli elämänsä aikana naimisissa kolmesti, joista kaksi kertaa vankileirikautensa jälkeen. Kaksi ensimmäistä avioliittoa päättyivät eroihin. Hänellä oli ensimmäisestä liitostaan yksi poika.

On edelleen epäselvää, mihin Parvilahti todellisuudessa syyllistyi. Hän puolusti muistelmakirjoissaan myös omaa mainettaan, sillä pian sodan jälkeen hänestä oli kahden entisen SS-miehen, Eric Nupnaun ja Sakari Lappi-Seppälän muistelmissa annettu kuva juonittelijana ja äärioikeistolaisena kiihkoilijana sekä syytetty monenlaisista rikoksista ja halpamaisista teoista. Parvilahti itse väitti, että entinen suomalainen SS-mies Matti Tamminen oli tehnyt hänestä perättömiä ilmiantoja henkilökohtaisen katkeruuden vuoksi, sillä Parvilahti oli järjestänyt Tammisen lähetettäväksi Saksasta takaisin Suomeen. Parvilahden mukaan Tamminen oli ”homo, laiska, huolimaton, edesvastuuton, pahansuopa ja kateellinen ja isänsäkin mukaan lurjus”. Lappi-Seppälän mukaan Tamminen oli yrittänyt saada Parvilahden pois Berliinin yhdystoimiston johdosta ja Parvilahti olisi kostona yrittänyt järjestää Tammisen keskitysleirille. Parvilahti uskoi myös kolmen muun Suomeen palauttamansa SS-miehen tehneen hänestä aiheettomia kanteluita. Parvilahtea vastaan Neuvostoliitossa esitetty murhasyyte saattoi olla seurausta Tammisen vuonna 1944 Valpolle antamasta lausunnosta, jonka mukaan Parvilahti olisi humalassa kehuskellut ”tappaneensa aatteen [kansallissosialismin] puolesta”.

Parvilahti onnistui estämään eräiden itseään koskeneiden kielteisten tietojen julkisuuteen leviämisen oikeusjutuilla uhkaamalla. Vielä 1960-luvun lopulla Mauno Jokipiin suomalaisesta SS-pataljoonasta kertoneesta tutkimuksesta Panttipataljoona oli siksi jätettävä pois tieto Parvilahteen vuonna 1941 kohdistetusta vakoilusyytöksestä. Parvilahden elämästä on muun muassa Valpon arkistojen aukeamisen myötä esitetty 1980- ja varsinkin 1990-luvulta alkaen monenlaisia spekulaatioita, joihin liittyvät myös todistamattomat väitteet vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. Ajatus mainittiin tiettävästi ensimmäisen kerran Jukka Rislakin vuonna 1982 ilmestyneessä vakoiluhistoriikissa Erittäin salainen.

Vuonna 2001 Venäjän viranomaiset ilmoittivat oma-aloitteisesti todenneensa vankileirituomion perusteina olleet syytökset Parvilahtea kohtaan perättömiksi ja palauttivat hänen kunniansa.

• Berijan tarhat: havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliiton vuosilta 1945–1954.Helsinki: Otava, 1957.(suomeksi)
• Terekille ja takaisin: suomalaisen vapaaehtoisjoukon vaiheita Saksan itärintamalla 1941–43.Keuruu: Otava, 1958.(suomeksi)

• Jokipii, Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet.Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002.(suomeksi)
• Jokipii, Mauno: Panttipataljoona: suomalaisen SS-pataljoonan historia. 4. painos.Helsinki: Veljesapu, 2000.ISBN 952-90-7363-1.(suomeksi)
• Stein, George H.: Waffen-SS.Gummerus, 2005 2.p.ISBN 951-20-6676-9.
• Swanström, André: Hakaristin ritarit – Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset.Jyväskylä: Atena, 2018.ISBN 978-952-300-449-8.
• Uola, Mikko: Parvilahti, Unto (1907 - 1970) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen).6.9.2001. Helsinki:Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Vettenniemi, Erkki: Unto Bomanin salattu elämä, s. 345–378 teoksessa Parvilahti, Unto:Berijan tarhat: Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliiton vuosilta 1945–1954 , uusintapainos. Otava, Helsinki 2004.

Viitteet