Paul Norrback

Paul Leander Norrback (19. elokuuta 1930 Karijoki – 1. huhtikuuta 1995 Karijoki) oli suomalainen harmonikkataiteilija ja säveltäjä. Hän oli uraa uurtava konserttimusiikille omistautunut harmonikkataiteilija, joka saavutti kansainvälistä huomiota sekä Pohjois-Amerikassa että Neuvostoliitossa 1950-luvulla. Hänen uransa jäi kuitenkin varsin lyhyeksi terveydellisistä syistä. Norrbackin tunnetuin sävellys on valssi ”Varisevat lehdet”, jonka hän sävelsi 16-vuotiaana vuonna 1946.

Musiikin ihmelapsi

Norrback syntyi Karijoella Myrkyn kylässä Tilda Elina (o.s. Niemi, 1897–1968) ja Leander Norrbackin (1904–1968) nelilapsiseen musiikkiperheeseen. Hän sai jo nelivuotiaana ensikosketuksen harmonikkaan isänsä opastuksella. Isä Leander oli 1920–1940-lukujen tunnetuimpia suomalaisia harmonikansoittajia. Myös hänen vanhempi sisarensa Maire innostui instrumentista. Leander Norrback alkoi määrätietoisesti kasvattaa pojastaan harmonikkataiteilijaa jo varhain, ja nuori Paul saattoi harjoitella harmonikansoittoa päivittäin viisi tai kuusikin tuntia. Isä järjesti Paulille myös musiikin teorian opetusta eteläpohjalaisen kirkkomuusikon Toivo Alangon johdolla.

Paul Norrback esiintyi yleisölle ensimmäisen kerran kahdeksanvuotiaana Teuvalla Perälän työväentalolla. Leander Norrback alkoi järjestää konsertteja poikansa kanssa, ja Paul esiintyi muun muassa Vaasassa 8-vuotiaana. Esiintyminen sai myönteisiä lehtiarvosteluja ja toi näin hänen läpimurtonsa lapsitähtenä. Ohjelmistossa oli ahkeran harjoituksen tuloksena niin tasokkaita kappaleita, että Paulia alettiin pitää musiikin ihmelapsena. Hän oli mukana myös isänsä tanssiorkesterissa.

Paul Norrback osallistui ensimmäisiin harmonikansoiton Suomen mestaruuskilpailuihinsa vuonna 1944. Hän sijoittui kilpailussa seitsemänneksi mutta voitti samana vuonna Pohjanmaan harmonikansoiton mestaruuskilpailun. Samana vuonna Paul aloitti konserttikiertueet yhdessä Leander Norrbackin, Maire Norrbackin ja Mauri Koivuniemen kanssa. Viikon aikana saattoi olla kuusikin konserttia, joiden päätteeksi soitettiin usein tanssit. Konserttiosiossa Paul soitti enimmäkseen klassista musiikkia. Hän tahtoi opiskella enemmän musiikin teoriaa ja jatkoi 1946 musiikkiopintoja Vaasan konservatoriossa. Harmonikan ohella Norrbackin opiskeluinstrumenttina oli piano. Hän alkoi myös säveltää varsin varhain ja valssi ”Varisevat lehdet” syntyi syksyllä 1946. Paul Norrback esiintyi Vaasan Orkesterin kevätkonsertin solistina 1947, mitä Matti A. Pohjolan mukaan pidettiin tuona aikana ”suhteellisen ennakkoluulottomana”.

Harmonikkamestarina Pohjois-Amerikkaan

Norrbackin mielenkiinto suuntautui ensisijaisesti konserttimusiikkiin, ja hänestä tulikin instrumenttinsa uranuurtaja tällä alueella. Norrback sijoittui 1947 toisissa harmonikansoiton Suomen mestaruuskilpailuihissaan toiseksi ja voitti ensimmäisen mestaruutensa vuotta myöhemmin. Kilpailuvoiton siivittämänä Norrbackille avautui mahdollisuus lähteä konserttimatkalle Yhdysvaltoihin ja Kanadaan huhtikuussa 1949. Konserttikiertueen managerina Yhdysvalloissa toimi baritonilaulaja Laurie (Lauri) E. Laine, joka oli aiemmin toiminut muun muassa Onni Laihasen konserttien järjestäjänä ja solistina. Norrback konsertoi jo matkalla M/S Gripsholm -laivalla 3. toukokuuta, ja ensimmäinen konsertti Yhdysvalloissa oli 10. toukokuuta 1949 Brooklynin Suomalaisessa haalissa. Ensimmäinen konserttikiertue käsitti yhteensä 86 julkista konserttia. Jäähyväiskonsertti pidettiin 5. joulukuuta New Yorkissa Imatran suomalaishaalissa. Norrbackille oli suunniteltu tätäkin laajempaa kiertuetta, muun muassa Kaliforniaan, mutta hänen oli palattava Suomeen varusmiespalvelusta suorittamaan, koska hänelle ei myönnetty lykkäystä. Konsertit olivat saaneet runsaasti kiittäviä arvosteluja erityisesti amerikan- ja kanadansuomalaisissa lehdissä. Myös Pietro Deiro oli vieraillut ainakin kahdessa konsertissa Norrbackin oltua tähän yhteydessä.

Norrback suoritti varusmiespalveluksensa Hämeenlinnassa radiosähköttäjänä. Hänen sähkötysnopeutensa oli 120 merkkiä minuutissa, mikä pysyi pitkään komppanian ennätyksenä. Hän voitti toisen harmonikansoiton Suomen mestaruutensa marraskuussa 1950 ja kolmannen vuonna 1951. Norrback oli Suomen Harmonikansoittajain Liiton perustajajäseniä vuonna 1952. Hän vieraili myös suhteellisen usein Helsingissä 1950-luvun alussa ennen toista Pohjois-Amerikan kiertuetta, muun muassa Radio-orkesterin solistina Nils-Eric Fougstedtin johdolla.

Norrback lähti toiselle Pohjois-Amerikan konserttikiertueelle vuonna 1952. Managerina toimi jälleen Laurie E. Laine, joka oli ollut pitkään kirjeenvaihdossa etenkin Leander Norrbackin kanssa kiertueen järjestämiseksi. Kiertue kesti tällä erää aina vuoteen 1956 saakka eri puolilla Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Norrback esiintyi myös useita kymmeniä kertoja sekä radiossa että televisiossa ja teki useita levytyksiä. Norrback antoi vuosina 1952–1956 Pohjois-Amerikassa kaikkiaan noin 400 konserttia, ja hänen arvostelumenestystään luonnehdittiin ainutlaatuiseksi. American Accordionists’ Association myönsi 1954 Norrbackille kansainvälisesti ansioituneimman harmonikkataiteilijan vuosittaisen diplomin. Hän palasi Suomeen loppukesällä 1956. Maineen ja kokemuksen karttumisesta huolimatta kiertueet eivät kuitenkaan olleet taloudellisesti odotetunlaisia menestyksiä. Manageri ei ollut paras mahdollinen, eikä Norrback omien sanojensa mukaan saanut koskaan rojalteja Yhdysvalloissa tehdyistä levytyksistään. Norrback oli paluumatkallaan matkustajana M/S Stockholmilla sen törmätessä matkustajalaiva SS Andrea Doriaan.

Suomea ja suurvaltapolitiikkaa

Kotiin palattuaan Paul Norrback aloitti Suomessa konserttikiertueet, joissa Leander Norrback toimi konserttien organisaattorina. Kiertueita varten perustetussa Paul Norrbackan yhtyeessä soittivat myös Leander Norrback, Maire Norrback sekä Paulin serkut Tauno Niemi ja Gösta Engvall. Konsertti-illat olivat totuttuun tapaan kaksijakoisia, etenkin maakunnissa. Ensimmäinen osa koostui klassisesta konserttimusiikista ja toinen osa tanssimusiikista. Kaupungeissa Norrback saattoi tosin keskittyä konserttimusiikin esittämiseen. Matti A. Pohjolan mukaan Norrbackin yhtyettä pidettiin maakunnissa usein ”liian taiteellisena” laajan yleisön makuun, eikä maaseutupaikoilla pidetyistä esiintymisistä juurikaan uutisoitu. Norrback konsertoi kuitenkin myös Helsingissä ja tärkeimmissä maakuntakaupungeissa ja saavutti kaupunkiyleisöltä ja lehtien musiikkiarvostelijoilta myönteistä palautetta.

Vuonna 1957 Norrback teki matkan musiikkifestivaaleille Moskovaan. Hän voitti kultamitalin siellä pidetyissä kansainvälisissä harmonikkakilpailuissa. Hän levytti pitkäsoittolevyn, joka koostui hänen omista sävellyksistään ja muun muassa Domenico Scarlattin musiikista. Hän sai myös tilaisuuden esiintyä televisiossa. Neuvostoliiton-matkan takia Norrbackilta evättiin jatkossa pääsy Yhdysvaltoihin, ja esiintymisiä oli siitä lähtien jatkettava pääosin Suomessa.

1960-luvun alkupuolella Norrback teki yhteistyötä muun muassa kapellimestari Mikko von Deringerin kanssa ja tuotti musiikkiohjelmia Yleisradioon. He tekivät myös yhteistyötä Norrbackin musiikin levyttämisessä.

Uran loppuvaiheet

Suomen markkinat olivat niukat konserttimusiikkiin keskittyvälle harmonikkataiteilijalle. Hänellä oli myös vaikeuksia löytää kustantajia sävellyksilleen, joita pidettiin liian taiteellisina. Mikko von Deringerin mukaan niin sanotun rautalankamusiikin voimakas esiinnousu muutti kustantajien asenteita eikä varsinkaan klassiselle harmonikkamusiikille katsottu löytyvän markkinoita. Paul Norrback alkoi vetäytyä julkisuudesta 1960-luvun puolivälin jälkeen. Hän vieraili vuonna 1966 sisartensa Mairen ja Leilan luona Ruotsissa ja konsertoi Köpingissä. Konsertti oli menestys ja sen myötä tuli myös uusia konserttitarjouksia. Norrback matkusti kuitenkin yllättäen takaisin Suomeen ja kotiinsa Karijoen Myrkkyyn. Hän kieltäytyi myös Helsingistä tulleista radiosoittotarjouksista. Omien sanojensa mukaan hän tunsi ”soittaneensa liikaa”.

Norrback masentui ja sairasteli ja eli hiljaiseloa 1980-luvulle saakka. Norrbackille myönnettiin valtion taiteilijaeläke 1976, ja hän sairastui diabetekseen vuonna 1979. Loppuaikoinaan hän suostui esiintymään muutamia kertoja. Vuonna 1977 Norrback esiintyi pitkän hiljaisen kauden jälkeen Sata-Häme Soi -musiikkijuhlilla Ikaalisissa, Ilmajoen musiikkijuhlilla sekä Eteläpohjalaisissa speleissä. Hän jatkoi kuitenkin säveltämistä, joskin sävellykset jäivät pääosin julkaisematta nuottikustantajien keskittyessä edelleen viihteelliseen harmonikkamusiikkiin. Paul Norrbackin kunniaksi järjestettiin 50-vuotisjuhlakonsertti Karijoella 19. elokuuta 1980.

Yksityiselämä

Paul Norrback seurusteli vuodesta 1964 saakka Helmi Mirjami Sulkkon kanssa, ja he avioituivat 18. lokakuuta 1970. Norrbackin vanhempien sairasteltua ja kuoltua vuonna 1968 Norrbackit asuivat jonkin aikaa Kristiinankaupungissa, kunnes muuttivat takaisin Karijoen Myrkkyyn kesällä 1972. Paul Norrback vietti suhteellisen hiljaista, jopa eristäytynyttäkin elämää.

Paul Norrback soitti pianoharmonikkaa aikana, jolloin viisirivinen näppäinharmonikka oli yleisempi soitin Suomessa. Hänen soittotyylinsä oli jo lapsuudesta alkaneen määrätietoisen harjoittelun tulosta. Norrbackin tyyliä on kuvattu muun muassa kepeäksi, ”vain aavistuksenomaisesti koskettavaksi” ja ”määrätietoisen rytmikkäästi eteneväksi”. Vaikka Norrbackin on väitetty edustaneen soittotyyliltään ”amerikkalaista koulukuntaa”, Matti A. Pohjolan mukaan Norrback oli saanut vaikutteita isänsä kautta suoraan 1910-luvulla Suomessa vaikuttaneista italialaisista kiertävistä harmonikansoittajista ja heidän soittoperinteestään. Norrbackin soittotyyli oli saanut jo suhteelliseen vakiintuneen muotonsa 1940-luvulla ensimmäisen Suomen mestaruusvoiton aikoihin; ennen ensimmäistä Yhdysvaltain kiertuetta. Norrbackille tärkeintä ohjelmistoa oli taidemusiikki, jonka parissa hänen tekniset ja ilmaisulliset valmiutensa pääsivät parhaiten oikeuksiinsa.

Norrbackin soittotyyli saavutti eniten vastakaikua taidemusiikista kiinnostuneen yleisön ja kriitikoiden parissa, jotka olivat valmiita hyväksymään harmonikan konserttimusiikki-instrumenttina tai vähintäänkin kiinnostuneita soittimen mahdollisuuksista. Taiteelliset ohjelmistovalinnat nakersivat kuitenkin Norrbackin kansansuosiota, vaikka hänen tekniset taitonsa tunnustettiin myös maakunnissa ja kansanomaisemman musiikkimaun omaavan yleisön parissa. Kanadansuomalainen lehtikirjoittaja George Harold totesi erään Norrbackin Kanadassa pidetyn konsertin sisältäneen hieman liian vähän ”saapasvarsimusiikkia” ja liikaa ”taidelurituksia”. Myös suomalainen maaseutuyleisö piti Norrbackin ohjelmistovalintoja ja soittoa liian ”konstailevana” ja ”taiteellisena”.

Italialaissyntyinen, yhdysvaltalainen harmonikkapedagogi Theodore Pezzola puolestaan ylisti Norrbackin teknisiä taitoja ja arvioi niiden olevan maailman kärkitasoa. Norrbackin soiton musikaalisuutta, vapautuneisuutta ja luonnollisuutta korostettiin useissa konserttiarvioissa. Norrbackin voitettua CBS:n järjestämän kansainvälisen musiikkikilpailun Kanadassa vuonna 1953 hänen tekniikkaansa ja hienostunutta musikaalisuuttaan verrattiin jopa kitaristi Andrés Segoviaan ja Norrbackista alettiin käyttää yleisesti lisänimeä ”Harmonikan Segovia”.

Paul Norrback teki hieman yli sata levytystä. Hän on levyttänyt omia sävellyksiään ja klassisia teoksia Suomen lisäksi Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Neuvostoliitossa. Matkojensa pohjalta Norrback tutustui italialais-yhdysvaltalaisen harmonikkaklassikon Pietro Deiron sävellyksiin ja sovituksiin ja teki niitä tunnetuksi Suomessa.

Norrback on säveltänyt yli kaksisataa sävellystä, joista valtaosa on julkaisematta. Niistä levytettyjä on runsas viisikymmentä. Hänen tunnetuin sävellyksensä on ”Varisevat lehdet”, jonka hän teki vain 16-vuotiaana katsellessaan lehtien putoamista. Norrbackin oman ensilevytyksen julkaisi levy-yhtiö Rytmi vuonna 1952, ja Reino Helismaan sanoittama laulettu versio ilmestyi vuonna 1957 Matti Louhivuoren ja Kalevi Nyqvistin esittämänä. Kappale on harmonikkakilpailujen vakio-ohjelmistoa ja suomalaisen harmonikkamusiikin klassikoita. Taidemusiikin osalta Norrbackin pääteoksiin kuuluvat Scherzo ja Etydisarja, joita on hänen itsensä lisäksi esittänyt muun muassa Matti Rantanen. 1970-luvun lopulla syntyi vielä kolmiosainen Concertino.

• Pohjanmaan harmonikkamestaruus (14-vuotiaana)
• Suomen harmonikkamestaruus 1948, 1950 ja 1951
• CBS:n järjestämän kansainvälisen instrumentalistikilpailun voitto Kanadassa 1953
• American Accordionists’ Associationin vuosittainen diplomi kansainvälisesti ansioituneimmalle harmonikkataiteilijalle 1954
• Kansainvälisen harmonikkakilpailun kultamitali Moskovan suurilla festivaaleilla 1957

• Matti A. Pohjola: Paul Norrback – harmonikan Segovia.Helsinki: Librum, 1980. ISBN 951-862-010-5.

Viitteet

• Paul Norrbackin soittotuotanto Suomen äänitearkistossa
• Paul Norrbackin sävellystuotanto Suomen äänitearkistossa