Kirsti Hurme

Kirsti Kaarina Hurme (myöh. Kirsti Martin; 22. heinäkuuta 1916 Turku – 3. elokuuta 1988 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja laulaja. Turun Työväen Teatterista uransa aloittanut Hurme tuli tunnetuksi eritoten 1940-luvun suomalaisten elokuvien tummanuhkeana femme fatalena. Hänen vahvoihin roolisuorituksiinsa kuuluu muun muassa Malviinan osa elokuvassa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä. Hurme oli naimisissa kaksi kertaa, ja hänellä oli kaksi lasta.

Kirsti Hurme syntyi varsinaissuomalaisen torpparin perheeseen. Hänellä oli peräti kymmenen sisarusta ja aineellisesti perheen elämä oli perin vaatimatonta. Tulevan näyttelijättären vanhemmat harrastivat näyttämötaiteita; isä Jussi Hurme oli harrastajateatterin johtaja.

Puhe- ja lauluteatteri

Kirsti Hurmeen ura alkoi Turun Työväen Teatterissa. Ensi alkuun hän kirjoitti roolivihkoja. Näyttelijänura sai alkunsa, kun hän sijaisti Emma Väänästä operetissa Sodoma ja Gomorra, jonka jälkeen hänet palkattiin Työväen Teatterin vakinaiseksi näyttelijäksi. Hurme oli myös isänsä johtaman Teatteri Tarmon näyttelijä. Jatkosodan aikana muodokas kaunotar oli rintamakiertueiden vetonaula.

Laulajanuransa Hurme aloitti helsinkiläisen Fennia-ravintolan kabareissa. Esimerkiksi revyyssä Verta ja rommia hän esitti musiikkikappaleen ”Shangai-Lil”. Jatkosodan jälkeen Hurme esiintyi primadonnana helsinkiläisteatteri Punaisessa Myllyssä. Hän oli mukana muun muassa operettikappaleissa Akseli taivaan portilla, Aina vain Amor ja Permantopaikka sekä revyykappaleissa Kummitusta janottaa ja Se pyörii sittenkin. Laulunäytelmässä Jääkärin morsian Hurmeella oli Sonja Strandin osa. Lisäksi hän teki laulukeikkoja ravintoloissa.

Kappaleessa Aina vain Amor Hurme tulkitsi Olavi Virran myöhemmin levyttämän laulun ”Mexicana”. Revyynäytelmässä Eloisia elukoita Hurme esitti sakilaiskielellä ”lähestulkoon unohtumattoman” tulkinnan laulusta ”Hesan hurme”. Hänen esityksestään todettiin: ”...alkuperäisinkään helsinkiläinen ei päässyt täysin perille, millaisia hävyttömyyksiä hän oikein päästeli”.

Kirsti Hurme levytti kaksi musiikkikappaletta: ”Gigolette” ja ”Ruusuinen hetki”. Molemmat ovat käännösiskelmiä.

Elokuvaura

Käsikirjoittaja Turo Kartto kiinnitti huomiota Hurmeeseen nähtyään hänet Turun Työväen Teatterin lavalla. Kartto kertoi Hurmeesta Valentin Vaalalle, joka ei kuitenkaan innostunut. Sittemmin Vaala muutti mielensä, sillä Hurme näytteli kaikkiaan kuudesti hänen ohjauksessaan. Hurmeen valkokangasura alkoi vuonna 1937 Katrin roolilla Kalle Kaarnan elokuvassa Tukkijoella. Kriitikot näkivät hänen suorituksessaan aloittelijan epävarmuutta. Teuvo Tulion ainoassa komediassa Vihtori ja Klaara Hurme näytteli sivuosan Ritvana. Vuonna 1940 Hurmeella oli sivurooli Tulion maalaisdraamassa Unelma karjamajalla. Kriitikoiden mielestä hän varasti show’n pääosien näyttelijöiltä. Samoihin aikoihin Hurme luopui teatterityöstä ja siirtyi Suomi-Filmin palkkalistoille. Parin sivuroolin jälkeen hänellä oli pääosa Jolandana Vaalan elokuvassa Antreas ja syntinen Jolanda, joka tuli valkokankaille helmikuussa 1941. Hän sai kiitosta suorituksestaan ja sen eroottisesta latauksesta.

Syksyllä 1941 sai ensi-iltansa sotilasfarssi Ryhmy ja Romppainen, jossa Hurmeella oli keskeinen naisosa. Kriitikot suhtautuivat kaksijakoisesti hänen roolitulkintaansa vakoilija-Dorasta. Keväällä 1943 ilmestyi toinen Ryhmy ja Romppainen -trilogian elokuva Jees ja just. Siinä Hurme näytteli kovapintaista komissaari Vengrovskaa ja sai osuudestaan kohtalaiset arviot. Samana vuonna Hurmeella oli sivuosat elokuvissa Keinumorsian ja Tositarkoituksella; molemmat jäivät hänen kohdallaan välitöiksi. Suomen Sosialidemokraatti piti aiheellisena kommentoida Hurmeen vartaloa ”liian muhkeaksi”. Toivo Särkän elokuvassa Nuoruus sumussa vuonna 1946 hänellä oli rooli kevytmielisenä, kuppaa levittävänä sotaleskenä. Malviina-meijerskan osa Vaalan palkitussa Hella Wuolijoki -filmatisoinnissa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä oli Hurmeen elokuvauran kohokohta. Kriitikot ylistivät hänen aistillista, voimakkaan eroottista Malviinaansa. Hurme piti sitä mieluisimpana roolinaan. Jouluna 1946 ensi-iltansa saaneen Loviisan jälkeen Hurme oli pari vuotta poissa elokuvamaailmasta, kunnes tammikuussa 1949 tuli ensi-iltaan Pontevat pommaripojat, jossa hänen roolinsa oli yksinkertaisesti ”kaunotar”. Samana vuonna hänet nähtiin sivuroolissa elokuvassa Kanavan laidalla. Seurasi seitsemän vuoden tauko. Hurme palasi elokuvataiteen pariin maaliskuussa 1956 komediassa Yhteinen vaimomme, jossa hän näytteli sivuosan Mirrinä. Hurmeen valkokangasuran joutsenlaulu oli sivuosa Tarraksen vaimona Tulion melodraamassa Olet mennyt minun vereeni syyskuussa 1956.

Hurme jätti julkisuuden 1950-luvulla, mutta antoi silloin tällöin lehtihaastatteluja ja kertoili yksityiselämästäänkin verraten avoimesti.

Kirsti Hurme avioitui kollegansa Kunto Karapään kanssa vuonna 1944. Liitto kesti kuusi vuotta ja siitä syntyi tytär Sini. Syksyllä 1951 Hurme meni naimisiin liikemies Leo Martinin kanssa; pariskunnalle syntyi poika Kai. Kun Hurmeelta kysyttiin syytä elokuvauran päättymiseen vuonna 1978, hän vastasi: ”Yksinkertaisesti siksi, että löysin itselleni elättäjän. Mitä sitä tappelee kun ei tarvitse tapella.” Vetäydyttyään elokuva-alalta ja julkisuudesta Hurme työskenteli sihteerinä miehensä yrityksessä 1970-luvulle asti. Hän kuoli Helsingissä 72-vuotiaana 3. elokuuta 1988.

• Rytkönen, Sisko: Ihanat naiset kankaalla – filmitähtiä suomalaisen elokuvan kultakaudelta.Helsinki: Majakka, 2008.ISBN 978-951-9260-88-4.
• Factum. Uusi tietosanakirja 2.Espoo: Weilin & Göös, 2003.ISBN 951-35-6641-2.
• Pennanen, Pekka: Punainen Mylly – tuo pahennusta herättävä teatteri.Helsinki: Multikustannus Oy, 2008.ISBN 978-952-468-142-1.
• Kirsti Hurme Elonetissä Kansallinen audiovisuaalinen arkisto.

Viitteet

• Teatteritarmo.fi
• Pomus.net
• Kirsti Hurme Elonetissä